torstai 6. marraskuuta 2014

ÄRSYTTÄVÄ KANSSAMATKUSTAJA



  • Makaan iltaisin sängyssä, en pysyty nukahtamaan
  • Rinnasta ottaa, puristaa, henki salpautuu
  • Tuntuu kuin sydän tulisi rinnasta läpi
  • Kuolenko minä? Tai vähintäänkin olen tulossa hulluksi
  • Pakokauhu valtaa, jotain kamalaa tapahtuu ihan varmasti
  • Itku tulee myrsyn tavoin enkä edes tiedä miksi itken ja haukon henkeäni kuin kala kuivalla maalla
  • Kylmä aalto valtaa jokaisen kohdan kehossani, edes monet villasukat ja villapaidat eivät helpota tärinää ja palelua
  • Maha heittää voltit ja voisin oksentaa
Paniikkihäiriö on ahdistuneisuushäiriö. Sen oireita ovat usein, ilman erityistä syytä ilmenevät toistuvat paniikkikohtaukset. Yleisin fyysinen oire on sydämen tykytys. Tavallisia oireita ovat myös hikoilu, vapina, hengenahdistus, hyperventilaatio, pakokauhuntunne, pelko ja jännittäminen. Paniikkikohtaukset häipyvät iänmyötä, myös ilman hoitoa. Joskus hoitamaton paniikkihöiriö saattaa kuitenkin kehittyä vakavaksi ja vaikeaksi sairaudeksi.
Paniikkikohtaus on ikävä kanssaeläjä jonka kanssa olen joutunut elämään lapsesta saakka. Lapsena kummastelin miksi sunnuntaisin oli paha olla, herkkuruokakin jäi lautaselle, itketti ja kädet tärisi, en osannut sanoa syytä. Mummon ja papan kanssa oli ihanaa lähteä kesälomareissulle mutta silti oli pahaolla, halusin lähteä enkä halunnut lähteä. Miksi kukaan ei ymmärtänyt minua? Koettiinko minut hankalana lapsena joka tahalleen heittäytyi vaikeaksi juuri ennen lähtöä? Paniikkikohtausta ei tuolloin kukaan osannut tunnistaa. Tämä homma valkeni minulla vasta joitakin vuosia sitten, ehkä noin alle 10vuotta olen tiennyt miksi joskus keho heittää voltin ja yht`äkkiä onkin ihan kamala olo, menettämisen pelko iskee vasten kasvoja kuin pesäpallomailalla olisi huitaistu päin näköä. 
En koe paniikkikohtausta välttämättä ikävien tilanteiden yhteydessä, päin vastoin se tulee enimmäkseen kivojen asioiden mukana. Kodinosto oli ehkä pahin paniikkikohtauksen ylläpitäjä. Olin innolla ostamassa perheelle kotia, katsomassa esittelyitä ja suunnittelemassa mieheni kanssa miten kyseistä kotia voisi remppailla meidän näköiseksi, mutta kun tuli aika laittaa nimet paperiin en pystynytkään siihen. Kun löysimme talon jossa nyt olemme viisi vuotta asuneet, meni puoli vuotta ennenkuin saimme kaupat tehtyä. En vain osaa selittää mikä siinä on niin vaikeaa, kun sitähän ei ymmärrä itsekään. 
Toinen vaikea aika oli häiden alusaika. Pelkäsin, että tuleekohan häistä mitään ja romahdan todennäköisesti viimeistään kirkonportailla. Viimeiset kaksi viikkoa ennen häitä söin paniikkia estäviä lääkkeitä, mietoja sellaisia jotka estivät nuita pahimpia tuntemuksia, sydämen sykkeen nousua sekä käsien tärinää. Ihana pelastus, häät onnistuivat ja alttarille asteli hymyilevä morsian, sulhanen oli enemmänkin jännittynyt sanomaan Tahdon.


Esimerkkejä kohdallani on vaikka muille jakaa. Paniikkikohtaus iskee odottamatta. En tiedä milloin se tulee ja miksi se tulee. Uudet elemänmuutokset ovat suurin syy kohtaukselle, ne mukavatkin muutokset. Selviydyn yleensä kohtauksesta vasta kun saan jutella jonkun läheisen ihmisen kanssa.  Kaikkien kanssa ei asista voi puhua. Mitä osaa sanoa sellainen jolla ei ole asiasta pienintäkään hajua? Olla ehkä tukena ja sehän onkin tärkeintä mutta vielä isompi apu on ihmisestä joka tietää mistä puhuu. Ystäväni on ollut äärimmäisen iso tuki ja turva, hänelle yleensä soitankin. Hän elää paniikkikohtauksista kärsivän puolison kanssa, joten on varmasti nähnyt mitä tämä pahimmillaan voi aiheuttaa. 
Mieheni on tietenkin se suurin  tuki ja turva. Jos hän ei ole paikalla, pelkkä soittokin riittää. Kun kuulen puolisoni matalan rauhallisen äänen joka sanoo, että kaikki on hyvin, kukaan ei kuole eikä kukaan ole lähdössä pois, oloni helpottuu huomattavasti. Mistä johtuukin se valtavan suuri menettämisen pelko. Kohtauksen aikana olen yleensä varma, että jotakin pahaa tapahtuu, lapsille sattuu jotakin, mieheni ei tulekaan töistä kotiin tms. En osaa vastata tähän mutta sillä hetkellä tunne on niin suuri, että olen ihan varma että juuri näin tulee tapahtumaan. Paniikkikohtauksen aikana olen kuin sivusta seuraaja, en hallitse itseäni, en tunnista itseäni, kuin joku olisi vallannut kroppani ja riehuu sisälläni. Sillä hetkellä osa minusta kummastelee, että mikäs kumma tuolla nyt on ja se voimakkaampi tyyppi vaijentaa kummastelijan. 
Saan paniikkikohtauksia kaupoissa. Onko syynä ihmispaljous vai joku muu? Veikkaan, että se on se joku muu. Olen sosiaalinen ja rakastan ihmisvilinää, en tykkää olla yksikseni joten sen täytyy olla se joku muu. Monesti olen yhditänyt kohtauksen ostotilanteisiin. Olen tehnyt päätöksen ostaa itselleni jotakin, olen menossa kassalle ja ääni päässäni sanoo "et sinä tuota ole ansainnut, vie se heti pois ja tee rahoilla jotakin järkevää". Yleensä tuote jää ostamatta tai ainakaan en osta  sitä sillä hetkellä. 


Askel kohti parempaa huomista?

Olenko paniikkini kanssa yksin? No en todellakaan ole. Paniikkioireista kärsii muutama prosentti suomalaisista. Moni julkisuuden henkilö potee paniikihäiriöistä. 
Onko paniikkikohtaukset ns. "kiltin tytön syndooma"? Itse olen perfektionisti, täydellisyyden tavoittelija, ainainen itseni ruoskija, en salli itselleni helpotusta elämään. Jos makaan sohvalla, sisäinen ääni huutaa kovaa ja korkealta "tekisit laiskapaska jotakin, etkä vain makoilisi siinä". 
Olen oppinut elämään tämän riesan kanssa. Tiedän, ettei kyse ole mistään vakavasta vaikka paniikin aikana olo onkin kamala, jopa ahdistava ja pelottava. Puhun avoimesti oireistani, miksi häpeäisin tätä? Kun olen joskus avannut suuni, on joku muukin uskaltanut myöskin avata oman suunsa "hei mullakin on tuollaisia oireita". Yhdessä asioista juttelemalla on toinenkin osapuoli helpottunut, eikö hän siis olekaan tulossa hulluksi? 
Voi kunpa jokainen paniikkikohtauksista kärsivä osaisi hakea apua, puhua oireista ääneen eikä kärsisi olostaan yksin. On myös niitä surullisia tarinoita joissa ei loppu olekaan niin onnellinen. 
Tätä postausta on samalla sekä vaikea, että helppo kirjoittaa. Itken samalla että miksi juuri minun pitää tästä kärsiä? Jos minulla ei olisi tätä riesaa, olisi se ehkä joku muu, ehkä reuma, ehkä diabetes ehkä joku muu, minulla on tämä ja tämän kanssa on elettävä. Onneksi minulla on tukenani maailman ihanin puoliso ja läheiset ihmiset. Kiitos heille siitä. 

Kuvat on otettu Runtelinharjulta neidin partioretken yhteydessä. Paitsi hääkuva.

Ihanan aurinkoista pakkaspäivää.
-Nanni-


22 kommenttia:

  1. Ei, et ole yksin. Samasta olen minäkin kärstinyt ja ihan pienestä saakka minäkin. Joskus on vaikeampia kausia ja kohtauksia tulee enemmän. Toisinaan taas menee paremmin. Uusi asunto, häät... Itselleni pahin oli polttarit. Kohti tuntematonta tietämättä mitä on edessä. Onneksi, omasta toiveestani, suurin osa päivän ohjelmasta oli kerrottu etukäteen, helpotti :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itselläni alkusyksy oli tosi vaikeaa, kohtaukset yritti päälle koko ajan ja töissä olo kävi raskaaksi, silti en halunnut jäädä kotia. Onneksi ne meni kuitenkin ohi.
      Muistan polttarit, eihän siitä päivästä ilman kohtauksia selvitty.

      Poista
  2. Tuttua! Kauppareissut teki tiukkaa ja aloin välttelemään. Sain hetkeksi lääkityksen ja ne on vähentyneet. Nykyään tunnistan ne paremmin. Ennen se oli yksi kaaos josta piti pääst Heti pois. Nykyään tsemppaan itseäni ja yritän saaha kohtaukset hallintaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jossain vaiheessa en meinannut uskaltaa enää kauppaan mutta päätin etten anna tälle valtaa. Onneksi olin sisukas. Jaksamista sinne.

      Poista
  3. Liikuttava postaus ♥ Kivoja kuvia. Kohtaan joka viikko paniikkioireisia. Kuulostaa oireesi sen vuoksi tutuilta. Ihanaa loppuviikkoa Nanni ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon että lapset saisivat jo pian apua etteivätjoutuisi kärsimään koko elämäänsä.
      Ihanaa viikonloppua Jaana <3

      Poista
  4. Hieno, rohkea kirjoitus! Paniikkihäiriöstähän alettiin oikeastaan puhua vasta 80-luvulla - samaan aikaan kuin itse kärsimästäni fibromyalgiasta - ja pitkään oli jopa lääkäreissä heitä, jotka totesivat vain, että kuviteltu sairaus. Ja onhan heitä - jopa lääkäreissä - vieläkin. Itse muistan, mikä helpotus oli, kun lopulta sain vuosien tutkimusten jälkeen taudilleni nimen. Ja pystyin hakemaan oikeanlaista apua.
    On varmasti ollut pelottavaa pienelle tytölle, kun ei ole tiennyt, mitä tämä on. Ja onneksi on myös lääkkeitä, jotka oireita hillitsevät. Hienosti olet kyllä selvinnyt.
    Ja minusta on upeaa, että myös blogeissa on viime aikoina aika moni kertonut ahdistuneisuudesta, masennuksesta, paniikkihäiriöistä. Moni lukija - ja etenkin nuoremmat lukijat - saavat rohkaisua siihen, että eivät ole oireidensa kanssa yksin.
    Tsemppiä ja valoisia päiviä sinulle♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta ihmisten pitäisi rohkeammin puhua asioista ääneen. Vaikka ymmärrän kyllä ettei kaikki ole yhtä avoimia kuin minä. Lääkäreiden vähättely on raivostuttavaa ja ahdasmielistä vaikka hoitoalalla olenkin.
      Tsemppiä Lady sinullekin <3

      Poista
  5. Onneksi olet saanut apua epämieluisaan kanssakulkijaan <3
    -Päivänsäde-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti mahdollisimman moni saisi apua eikä joutuisi yksin painimaan tilanteen kanssa.

      Poista
  6. Tosi hyvä kirjoitus! Olen itsekin samassa tilanteessa, koska sairastan paniikkia. Minulla paniikkikohtauksen laukaisee tietyt paikat ja tilanteet, mutta myöskin väsymys ja flunssa. Yleensä se fyysinen heikko tilanne aiheuttaa nämä.. Sain diagnoosin tähän noin 5 vuotta sitten, mutta en käytä enää lääkitystä. Olen opetellut vaihtoehtoisia tapoja rauhoitella itseäni, sillä terapeutti suositteli tällaista ratkaisua. Olen siedätyshoitanut itseäni sekä kehittänyt rauhoittavia tapoja.. Ennen jouduin ottamaan paniikin ensioireissa heti lääkitystä ja pahimpina aikoina jouduin sairaalaan. Nyt olen kehittynyt paniikkini kanssa..:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse en suostunut ottamaan ns. virallisia paniikkilääkkeitä sillä olen kuullut niistä vain pahaa. Omat lääkkeeni ovat beettasalpaajia jotka vähentävät käsien tärinää ja sydämen sykettä. Mutta ne taas eivät estä tulevia kohtauksia vaan joudun tunnistamaan milloin kohtaus tekee tuloaan ja otan lääkkeen silloin.
      Itsekin laitan tarkoituksella itseäni likoon vain että vahvistuisin tämän arjen kanssa.
      ihanaa kuulla, että sinäkin olet löytänyt keinoja arkeesi. Kyllä me tytöt tästä selvitään <3 haleja sinne.

      Poista
  7. Rohkea kirjoitus, arvostan :) Hienoa, että olet tunnistanut ongelman, osannut sitä käsitellä ja löytänyt siihen apuakin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Emilija. Osaisipa kaikki hakea apua, eivätkä jäisi ongelmien kanssa yksin.

      Poista
  8. Ihana Nanni <3. Hienoa, että uskallat kirjoittaa tällaisestakin aiheesta!

    VastaaPoista
  9. Mahtava että uskalsit kirjoittaa tällaisesta! Itsellänikin on ollut tällainen ongelma koko nuoruuteni aikana, mutta nykyään en enää saa niin usein paniikkikohtauksia, kun opin olemaan rohkeampi ja käsittelen myös tunteitani paremmin, ymmärrän myös omia pelkojani paremmin kuin koskaan ennen. Kiitos tästä tekstistä vielä kerran.

    VastaaPoista
  10. Minullakin on ollut paniikkikohtauksia, nykyisin vähemmän. Aiemmin ne liittyivät työstressiin. En ole puhunut niistä juuri kenellekään. Ihailen rohkeuttasi!
    Marjatta

    VastaaPoista
  11. Täälläkin yksi paniikista kärsivä. Minulla ne liittyvät sosiaalisiin tilanteisiin. Itse käytän paroxetiinia joka toimii minulla. Ei mitään sivuvaikutuksia. Aiemmin olen kokeillut muitakin lääkkeitä. Minulla väsymys ja stressi lisäävät kohtauksen tulemista. Onneksi nykyään yhä vähemmän.

    Löysin tänään kivan blogisi ja onpas nyt luettavaa pitkäksi aikaa :)

    t:Sanna Oulusta

    VastaaPoista
  12. Kiva Sanna kun löysit blogiini, kotikaupungin lukijat ovat aina tervetulleita, toki kaikki muutkin ovat, hyvä minä.
    Itse jouduin pitkän sinnittelyn jälkeen aloittamaan vuosi sitten joulun alla panikkikohtaukseen jokapäiväisen lääkityksen. Tätä aikaisemmin pärjäsin pelkällä propralilla silloin tällöin kun tuntui että kohtaus saattaisi tulla päälle. Tuolla lääkkeellä pärjäsin pitkään mutta kotona sattuneiden surullisten asioiden myötä ahdistus kasvoi niin suureksi, että paniikki oli läsnä kaiken valveilla olo ajan.
    Pitkään koitin pärjätä ilman säännöllistä lääkettä sillä olin kuullut niiden sivuvaikutuksista aivan liikaa. Lopulta olo oli jo niin ahdistunut, että päätin ettei lääkitys voisi enää ainakaan pahentaa oloani. Tein erittäin hyvän päätöksen. Jouluna olo oli jo parempi ja pikkuhiljaa paniikit alkoivat jäädä taakse.
    Väsymys ja stressi todellakin ovat yksi suuri syypää panikkiin täälläkin. Mukavat tilanteet aiheuttavat myöskin minulle paniikkia, kivat tapahtumat, ostoksilla käynti jne... aivan outoa tällainen.
    Surullisinta tässä on se, että molemmat lapsenikin kärsivät myös tästä, se jos mikä tuntuu todella pahalta.
    Oikein ihanaa syksyä Sanna sinulle ja kiva kun jaoit kokemuksesti, sillä harva uskaltaa tästä asiasta ääneen sanoa.

    VastaaPoista

Ihanaa kun jaksat muistaa minua kommentilla, ne piristää päivääni.
Epäasialliset kommentit jätän julkaisematta.
-Nanni-