maanantai 30. marraskuuta 2015

TYTTÖKALENTERI

Hahaaa kyseessä ei ole sellainen tyttökalenteri joka saattaisi ilahduttaa autopuolen poikia likaisessa korjaamossa vaan kyseessä on...




... joskus aikoinaan joulun jälkeen alesta ostettu nukke jonka mekossa on 24 taskua. Yhtenäkään jouluna emme ole tämän tytön olemassa oloa muistaneet ajoissa, vaan tytsy on löytynyt jouluviikolla laatikosta jossa on muutkin joulukoristeet. Hip hei nyt se on esillä, nyt se pääsee edustamaan juuri sitä mikä sen tarkoitus onkin: toimia adventtikalenterina. 

En ole leikkinyt hyperäitiä joka olisi ehtinyt askarrella työn ohessa 24 erilaista ihanaa piperrystä sen taskuihin vaan ihan lämmöllä hammaslääkäri kiittää meitä joulun jälkeen. Prisman liukuhihnalle nostelin jos jonkin moisia lakuja, tikkareita, toffeita, joulusuklaita ja toki purkkapakettejakin joillekin aamuille. Jottei ihan koko joulunalusaika menisi karkkia mussutellessa, päätin että joihinkin taskuihin sujautan pieniä tehtäviä tai lupauksia mukavista puuhasteluista kuten: piparin leivontaa, uimahalli reissua, lautapelin peluuta koko perheellä jne... vinkkejä mukaviin tehtäviin otetaan ilolla vastaan. 

Harmi, etten ole aamulla näkemässä kun lapset pääsevät kurkkaamaan ensimmäiseen luukkun sillä aamulento vie minut isolle kirkolle kahdeksi päiväksi. 

Tänä vuona meillä siis säästytään suklaakalenterin aiheuttamalta ihon kutinalta mutta tuo hammaslääkäri ajatus hieman karmaisee mieltä. Nooh kerrankos se kirpaisee. Osaavatpahan ainakin jouluna syödä herkkuja kun ovat melkein kuukauden harjoitelleet. Vitsi vitsi. Miksiköhän tunnen taas "hyvä äiti"-tittelin kaikkoavan kauas meidän huushollista. 





Kaikki jotka myöntävät syövänsä kalenterinsa eka päivänä kokonaan tyhjäksi huuta HEP, tai ainakin lapsena söivät.
Minä lukeuduin niihin lapsiin jotka kiltisti aukoivat yhden luukun kerrallaan. Pihinä en todellakaan raaskinut syödä kerralla koko kalenteria. Tässä lapset ovat tulleet minuun. Kertaakaan he eivät ole etukäteen luukkuja aukoneet, tai no ehkä vähän kurkistelleet mitä suurimassa luukussa mahtaa olla mutta herkut on visusti säästyneet oikeisiin päiviin saakka. Toki jos heille antaisi luvan tyhjentää kalenterin kertaheitolla olisi ainakin pojan osuus kerralla mennyttä kalua. Neiti on sen luokan visukinttu, että säästelee karkkejaan muutenkin viikko tolkulla. 

Nyt tää lähtee pakkaamispuuhiin, sehän se oli se minun lemppari puuha. Ihanaa viikkoa kaikille lukijoille, minä reissaan Helsingin ja Rukan välillä tällä viikolla joten blogikin elää sen mukaisesti. 

Minä oliiiin lentäjän poika. Eiku siis ompelijan tyttö...
-Nanni-

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

ENSIMMÄINEN ADVENTTI - KOHTI JOULUA MENNÄÄN




Ensimmäinen adventti on jo käsillä. Vuosi alkaa olemaan aika lopuillaan ja niinhän se tämäkin vuosi mennä hurahti sellaisella vauhdilla niin kuin nämä vuodet tuntuvat nykyään menevän. 
Joulukuu taittuu tiistaina, uskomatonta. Eikös vasta ollut kesä ja kärpäset. 

Meidän adventti-ilta menee kynttilän valossa Voitolla Yöhön Unicef jaksoa katsellessa. Meidän perheessä nämä hyväntekeväisyys ohjelmat aiheuttavat lapsissa monia kysymyksiä ja huolia. Neiti varsinkin on lapsista se joka herkistyy niinkuin minäkin. Pipuna miettii lähes viikottain kuinka me voisimme auttaa Afrikan lapsia. Olen niin herkkä, että nämä ohjelmat saavat minut kyynelehtimään ihan joka kerta. Neidin kysymykseen "Kuinka me äiti voisimme noita lapsia ja perheitä auttaa?" päätin kesällä tehdä asian eteen edes pienen eleen, rupesin Punaisen Ristin kuukausilahjottajaksi. Kuukausilahjottajana saan itse päättää summan jolla kuukausittain autan niitä joilla asiat on huonommin kuin meillä. Sinäkin voit alkaa vaikka heti kuukausilahjottajaksi tästä linkistä.
Oman lahjoitukseni suunnattiin valitsemiini kohteisiin jotka siis ovat: katastrofirahastoon sekä kotimaan toimintaan. 
Meidän perhe on mukana ihan pienellä summalla, mutta mielestäni tyhjää parempi. Ennen lahjoittajaksi alkamistani kyselin hyvin tarkkaan, että meneekö lahjoittamani summa sinne minne haluan vai meneekö rahani vääriin taskuihin. Suurin osa lahjoituksestani menee niitä tarvitseville ja muutama prosentti summasta menee Punaisen Ristin toiminnan pyörittämiseen. 

Nyt takaisin konsertin pariin. 

Voisitko sinä ajatella olevasi kuukausilahjoittaja?
-Nanni-

ÄLÄ TULE PAHAKAKKU, TULE HYVÄ KAKKU... EIKU SIIS




Älä tule musta talvi, tule pakkastalvi...
Jos ei pian saada valoisuutta tähän arkeen lumen ja pakkasen muodossa niin tämä akka varmaan jo pian sekoaa. 
Ajatus on jatkuvasti maaassa, väsyttää eikä mikään yksinkertaisesti huvita. 
Viikko sitten tuo vähäinenkin lumen määrä piristi huimasti olotilaa, niin itsellä kuin lapsillakin. Nyt tämä harmaus saa tällaisen herkän ihmisen vaipumaan turhan synkkiin ajatuksiin. Vai onko syy ehkä enemmänkin mediassa joka suoltaa joka tuutista ikäviä uutisia? 

Olisiko kenelläkään nyt kertoa mitään mieltä piristävää? Kuulisin mielelläni jotain oikein hauskaa, ei välttämättä suuren suurta mutta pienestähän ne ilon aiheet lähteekin. 

Oma hehkuttelun aihe voisi olla eilinen. Eilisestä löytyykin monta aihetta josta olla iloinen.

Kävimme isolla porukalla katsomassa pojan peliä. Siellä me istuttiin kuin kanat orrella sukulaisten kanssa jännittämässä ja kannustamassa. Lukemin 1-1 lähdettiin karkkikauppaan. 

Päivää piristi myös ihana ystävä joka piipahti kylään. Siinähän me parannettiin maailmaa ja saatiin hetken päästä lisäseuraa. Lopulta meitä oli siis hyvä kolmikko koossa juoruilemassa. Kiitos kahviseurasta tytöt. 

Synkkän päivän tunnelmaa nostatti myös tosi tehokas salitreeni. Puntti nousi ja lihakset tutisi, hyvä minä. 

Eikä ne hyvät aiheet vielä siihen loppuneet. Terapiapuhelu ystävän kanssa oli paikallaan. Yhdessä tuumailtiin maailmaa, sen kummallisuutta sekä äityttä ja sen haasteita. Puhelun lomassa tein kuin huomaamatta monta ärsyttävää kotityötä, pyykin silittämisestä vessan pesuun jne. varsin siis kokonaisvaltainen puhelu. 

Illan kruunasi lasten kanssa vietetty saunahetki. Neidin lempparileikki saunassa on "laiva on lastattu". Siinä sitä löylyä heitellessä lastaillaan maailmaa seilailemaan yhtä sun toista hassua. 

Vitsi miten paljon mielenpiristystä sitä sittenkin tässä synkässä syysharmaudessa onkin, ne vain näköjään pitää kaivamalla kaivaa esille. 

Mikä sinun mieltäsi on piristänyt tällä viikolla?
-Nanni-


perjantai 27. marraskuuta 2015

PAKKAAMINEN EI OO MUN JUTTU



Tiistaiaamuna pitäisi olla lentokentällä ihan luvattoman liian varhain. Matkakohteena elvytyskoulutuspäivät Helsingissa. Jos itse olisin lentoni saanut päättää, en olisi valinnut 5.55 lentoa mutta jos aikoo olla paikalla kun koulutus alkaa niin silloin ei auta kellon soittoa säikkyä. Työkavereiden kanssa sovittu pikkujoulu luentojen jälkeen voi loppua tuolla heräämisajalla ennen kuin se ehtii alkaakaan. Joku nimittäin saattaa sammua pelkästä viinipullon näkemisestä. 

Mutta entäs se pakkaaminen? Pakkaaminen ei ole mun suosikki juttu sitten alkuunkaan. Kahden päivän reissulle ei paljoa mukaan tarvitse, siistit mutta rennot vaatteet luennoille ja jotain illaksi. Enemmän päänvaivaa aiheuttaa nämä epämääräiset kelit. Pitääkö laukkuun pakata kumpparit ettei tarvi rapakoiden yli hyppiä vai pärjääkö jollain siistimmillä?  Entä jos sataa kaatamalla, onko villakangastakki mennyttä kalua? 
Olipa kyse päivän tai viikon reissusta niin kosmetiikkaahan sitä saa raahata mukanaan enemmän kuin liikaa. Olisipa yhtä helppoa kuin miehillä. Joskus tuntuu, että pelkkä hammasharja ja puhtaat boxerit riittää. 

Hesalaiset, tiistaina siis nähdään.
-Nanni-

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

KOTONURKISSA




Jaahans, se siitä talvesta. Se sitten oli ja meni. Arvasinhan minä, ettei tuo säälittävän vähäinen lumimäärä vielä pysyvä ole mutta saahan sitä aina toivoa. 
Pihalla on taas pimeää, jopa mustaa. Talvikengät vaihtuivat takaisin kumppareihin. Suomessa ei ainakaan säiden puolesta pääse tylsistymään. 

Ette kuulkaa arvaa minkä puuhan aloitin tänään. Joululeivonnan. Uunissa on parhaillaan Kinuskikissan sivuilta bongattu tiikerikakku. Voihan toki olla, ettei siitä jouluna ole kuin muisto vain mutta saipas pitkästä aikaa leipoa. Monta päivää sormissa on ihan syyhynnyt eikä kyse ole ihottumasta vaan leivontasyyhy niitä vaivasi. Leipoisiko sämpylää, vai olisiko jotain makeaa? Siinäpä pulma. No päädyin siis siihen kahvikakkuun. 

En yleensä ole näin aikaisin liikkeellä minkään asian valmisteluissa. Kertahan se on ensimmäinenkin. Toisaalta, nyt on hyvä aloittaa sillä muutama viikonloppu menee muissa menoissa ja sitten ollaankin jo melko lähellä joulua. Tästä on hyvä jatkaa. 


Asumisviihtyvyyttä on haitannut sisälämpötilojen sekoilut. Muutama viikko sitten lattialämmitys paahtoi niin, että vähäisestä vaatemäärästä huolimatta joutui istumaan kainalot hiessä. Jossain vaiheessa varpaat olivat niin tulessa, että istuin kylmägeelipussit jaloissa kun mies tuli töistä kotiin. Sain sillä hetkellä varmaan taas kajahtaneen paperit. Säätöjä siinä kummasteltiin naapurin insinöörin kanssa ja johan saatiin kämppä viilenemään. 
Nyt kun saatiin hetkeksi pikkupakkaset, huusholli viileni niin kylmäksi, että kaapista tuntui loppuvan vaatteet, niin kylmäksi nurkat talossa kävivät. Yhtenä iltana makoilin viltin alla, pukeutuneena villamekkoon, villasukkiin sekä paksuihin leggareihin, silti olin aivan jäässä. Tähän saakka lattialämmityksemme on toiminut moitteetta joka talvi mutta nyt sillä riepoo jokin. Kyllähän tämä syksy toki tuntuu ottavan aivoon muillakin, miksei siis huushollin tekniikalla? 
En ole vielä osannut päättää kumpi on parempi/pahempi, liian kylmä vai liian kuuma. Se jääköön nähtäväksi. 


Enks osaa olla mihinkään tyytyväinen. Ensin oli liian kuuma, mutta eipä kelvannut arktisetkaan olotilat.
-Nanni-

tiistai 24. marraskuuta 2015

TYRANNI - MIKÄKÖ MUKA?

Vihaan sotkua ja epäjärjestystä. Vihaan, vihaan, vihaan. En voi sietää sekamelskaista kotia. 

Lapsena olin jo hyvin tarkka tavaroistani. Ainakin oman muistin mukaan pidin huoneeni siistinä ja olin jo tuolloin kova vaihtelemaan järjestystä sekä verhoja huoneeseeni. Olin erittäin omatoiminen raahaamaan sänkyä tuon tuostakin millekin seinälle. Montaa viikkoa, se ei tainnut samassa kohtaa ollakaan. 
En muista, että äitini olisi joutunut koskaan komentamaan minua huoneeni siivouksessa. Ehkä joo joskus silloin ihan pienenä mutta kouluikäisenä kun vihdoin sain oman huoneen se myös pysyi siistinä. Toki voin olla väärässäkin. 

Kun muutin omaan ensimmäiseen yksiööni, sielläkin vallitsi aina järjestys. Toki yksin asuvalla kämppä pysyykin helpommin siistinä mitä se nyt perheellisellä pysyy. 
Entä kun muutin opiskeluaikoinani kimppakämppään hyvän ystäväni kanssa? Voi härregyyd sitä kuria mitä pidinkään siivouksen suhteen. "Tänään on sun tiskivuoro" "tänään siivotaan, matot pihalle, mars mars". Tätä ollaankin myöhemmin ystäväni kanssa naurettu, että olipa takana rankka bileilta tai ei niin aamulla siivottiin. 
Huh huh mikä tyranni olin jo tuolloin. 


Entäpäs nyt kun kotia sotkee taitavasti kaksi lasta ja puoliso (enhän minä koskaan sotke, ehen. En ainakaan myönnä). 
Kun tulen töistä kotiin, nousee niskavillat pystyyn jo eteisessä jos näen romuja siellä täällä, verhot vielä kiinni ja yövaatteet sohvalla. Pedit meillä on aina pedattu, kiitos siitä reippaille lapsukaisille ja toki miehellekin. 
Ärrinmurrin kohtausta varsinkin aiheuttaa perheen neiti. Uskomatonta mutta totta, siinä vasta sangen huithaapeli lapsi. Milloin on lelut siellä ja täällä, koulukirjat venyy keittiössä, likaiset pikkarit ja sukat löytyy sängyn alta taikka lelulaatikosta, puhumattakaan vaatevuorista joita neidin huoneessa on ihan liikaa. Koitapa tsempata lasta keräämään tavaransa paikoilleen saati pitämään huoneensa kunnossa. Syyriassakin tulee rauha ennemmin kuin meidän neiti oppii siisteyden jalon taidon.

Ei meillä silti mikään steriilin siistiä ole. Kohtuus kaikessa, niin myös siivouksessa. Tärkeimpänä pidän sitä, että kodin perusilme on siisti. Sen verran kun on siistiä, että koti kestää yllärivieraiden katseen niin se riittää. Kyllä meilläkin sotkua on, astioita tiskipöydällä, likavaatevuoria kodinhoitohuoneessa jne. Kunhan vessa on putipuhdas niin kaiken muun sotkun kanssa pärjää. Ainahan sitä haluaisi, että koti olisi kuin vasta siivotun näköinen mutta saahan koti toki näyttää asutulta. 


Meillä lapset joutuvat osallistumaan kotitöihin. Mitään orjatyömaata meillä ei pidetä, mutta missäs ne lapset oppisivat tulevaisuutta varten jos ei kotonaan. Nurinaahan toki täällä kuuluu kun kehotan imuroimaan oman huoneen taikka tekemään jotain muuta pientä kotihommaa mutta perustelen työt sillä, etten ole ainoa joka tässä talossa sotkee. 

Itse olen lapsena joutunut osallistumaan kotitöihin ja osasinpas ainakin potut keittää kun omaan kotiini muutin. Kiitos siitä äidille. 

Kannulla on asiaa



Siivouksesta keittiöön. Miehen työpaikalla tapahtuu vuoden vaihteessa muutoksia ja entinen työnantaja halusi muistaa työntekijöitä pienellä lahjalla. Ilokseni Iittalan lahjarasiasta kuoriutui kaunis Muumi Seikkalu Muutto-sarjan kaadin. Noita maitokannuja on tullut katseltua kerran jos toisenkin. Mikäpäs sen kivempi ylläri kuin saada lounaspöytään maidolle tylsän pahvipurkin sijaan ihana kannu. Kelpaa. 

Kiilto, puhdas koti vetää puoleensa.
-Nanni-

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

MITÄ SITÄ TULIKAAN VIIKOLLA LUVATTUA?

Pipuna rakastaa uimista, sille varmaan kasvaisi kohta suomut kylkeen jos hän pääsisi aina uimaan kun vain itse sinne haluaisi. Päätin viikolla olla "hyvä äiti" ja lupasin, että viikonloppuna kun isovelkku on pelireissulla me mennään uimaan. Voi sitä neidin riemun määrää. Viikolla on helppo luvata juttuja kun viikonloppuun on aikaa. Jokin siinä uimisessa tökkii. Hyvä äitiys loppuu juuri siinä kohdassa kun pitäisi kylmissään värjötellen leikkiä neidin kanssa lasten altaassa. 
Kuva otettu toukokuussa Turkin Sidessä
No tuosta uimahalli reissusta tulikin ihan toisenlainen kuin tylsistyneenä kuvittelin. Saatiin mukaan neidin kaksi kaverusta, ihan parhaat siskokset joista itsekin tykkään tosi paljon. Meillä neljällähän olikin kerrassaan hauskaa, kumma ettei saatu uimavalvojalta porttikieltoa halliin. Hypittiin, sukelleltiin, laskettiin porukalla mäkeä, käytiin kylmävesialtaassa ja höpöteltiin niin paljon kuin ehdittiin. Sen verran vietin aikaa itsekseni, että hierotin hartioitani vesisuihkun alla. Tiedättehän ne uimahallin hierovat vesisuihkut tai millä nimellä niitä nyt kutsutaankaan. Oi sitä hemmottelun hetkeä kun hartioissa lähti veri kiertämään ja loppuajan hartiani punoittivat kuin ne olisivat palaveet auringossa. 
Astuin siis mukavuusalueeni ulkopuolelle mennessäni uimahalliin ja sainkin huippuhauskan lauantaiaamun noiden kolmen ihanan pikkuneidin kanssa. 

Lumi saa ihmeitä aikaan...



Kyllä se tuo valoisuus on kummallinen asia. Heti kun maahan saatiin edes pieni kerros lunta ja sen myötä hieman valoa kansalle niin johan alkoi kaikkien suupielet kohota ylöspäin. 


Äitiiiii, mihin nää katosit? Ai, sulla onkin vain astetta suurempi huppu. 

Takki ja Pipo Peak Performanse, Housut Torstai, Kengät Sorel, Hanskat mitkä lie.
Koko syksyn sisällä murjottava murkkuikäinenkin lähti ihan eriääni kellossa pihalle eikä tuota meinannut sisälle edes saada. Innostui jopa lapsenmielisen äitinsäkin kanssa höpöttelemään ilman murinoita. Ihana lapsi. 


Toivottavasti tuota lunta saataisiin lisää eikä sen tarvisi enää pois sulaakaan. Vaikka kesä onkin ehdottomasti se minun juttuni, niin vesisateista syksyä mielummin valitsen lumisen talven. 

Nyt aamukaffen keittoon, ihanaa sunnuntaita kaikille.
-Nanni-



perjantai 20. marraskuuta 2015

VOIKO KYNTTILÖITÄ OLLA LIIKAA?

Pikkuhiljaa starttailee se aika vuodesta kun energialaitokset kiittää ja kumartaa meille innokkaille sisustajille. Joka ikkunalla palaa tunnelmavalo jos toinenkin. 
Rakastan joulun odotusta, siinä on jokin oma tunnelmansa. 


Taitaa tästä joulunodotuksesta tykätä meidän perheessä muutama muukin. Lahjatoivelistat on tällä viikolla kirjoitettu ja ensi yöksi ne kuulemma pitää viedä takaterassille tonttuja odottelemaan. 


Innostuukohan sitä joskus hieman liikaa noiden kynttilöiden kanssa? Niillä vain saa niin huikean tunnelman aikaiseksi, ettei niitä liian vähänkään voi polttaa. 

Kiitos kaikille tsempeistä huimaukseni suhteen. Eilen kävin kuvauttamassa pääni ja tänään olikin vastaukset tulleet. Pää on edelleen tyhjää täynnä eli ei mitään huolta, korvien välissä ei ole muutakuin sahanmuhuja. Eilisen kokemuksen myötä tiedän ainakin, ettei minulla ole ahtaanpaikan kammoa. 

Onneksi on perjantai. Jostain syystä tämä viikko tuntui tosi kuluttavalta, jopa todelliselta energiasyöpöltä. Yleensä viikot menee huijauksessa niin kuin tämäkin mutta jokin tässä viikossa hiersi. Jospa lämmittelisi kupin glögiä ja alkaisi nauttimaan perheen seurasta. 

Tunnelmallista viikonloppua kaikille.
-Nanni-

torstai 19. marraskuuta 2015

PIKKUPOJAN HUONEESTA MURKKUIKÄISEN HUONEEKSI

Alkusyksystä kirjoittelinkin vauhdikasta muuvsia pojan huoneessa. Yhdessä illassa päätös sisustaa huone uusiksi, myydä vanha sänky, purkaa vanha sänky, hakea "uusi" sänky ja siivota kaikki lelut jonnekin. Tapahtuma oli niin vauhdikas, ettei miesrukka meinannut pysyä menossa mukana mutta kun asialla oli kaksi säpäkkää naista, hyvä organisointi kyky, niin eihän miesten tarvitse kuin näyttää voimanpattia. Kiitos. 

Täysin valmista pojan huoneessa ei vieläkään ihan kokonaan ole mutta hiljaa hyvä tulee. Asukas on ollut kovin mieluinen uudistuneen huoneen ilmeeseen ja sehän se onkin tärkeintä. Murkkuikä kun hiipi syksyn alkaessa taloon niin poika on enenevissä määrin viihtynyt omassa huoneessaan. 

Miltä siellä pienessä kahdekan neliön kopissa sitten näyttääkään?



Huoneen sisustusta on toteutettu "vähälläkin rahalla" pärjää-periaatteella. Kaikkea ei näin ollen ole ostettu uutena.
Sänky löytyi anoppilasta, kiitos tästä kuuluu siis anopille. 



Tuoli on seilannut kodissamme olkkarista, eteiseen ja nyt pojan huoneeseen. Tapetit on laitettu jo useampi vuosi sitten. 


Ikean hyllyn tilalle haluan jossain vaiheessa Ikean Bestå-sarjan hyllyn, mutta se saa nyt toistaiseksi vielä odottaa. 


Maton ostin kaverin nurkista pyörimästä. Se onkin saanut paljon huomiota osakseen sekä kyselyitä, että mistä moinen ihanuus onkaan kotoisin. Matto onkin kuin tehty tuohon huoneeseen.




No jotain uuttakin sentäs. Päiväpeitto sekä seinähyllyt ovat kaupasta haettu mutta hyvästä alennuksesta molemmat. 
Vink vink, noi Jyskin hyllyt on kyllä aivan ihanat ja maksoivatkin tarjouksessa kokonaista kaksikymmentä euroa. Mitään painavaahan niihin ei voi laittaa mutta sisustuksellisesti ne on mielestäni aivan täydelliset moneenkin paikkaan. 
Päiväpeiton ostin Kodin1.stä 40% alennuskupongilla. 


Lamppuhan tulikin ostettua jo aikaisemmin syksyllä Kodin1.stä. 
Eli vähän niinkuin häissä, jotain uutta, jotain vanhaa, jotain lainattua (sänky)mutta ei mitään sinistä. 

Olen kyllä itsekin lopputulokseen tyytyväinen. Huone alkaa olemaan kodin parhaita puolia oman makuuhuoneen sisustuksen kanssa. 
Pojan kummisedältä on tilattu vuodevaatelaatikko sängyn alle loppuja leluja säilyttämään. Laatikon pitäisi kuulemma tällä viikolla valmistua. Ihanaa kun vihdoin saa siivottua loput tavarat pahvilaatikoista uuteen laatikkoon. 

Että tällainen huone pojalla. Mitäs tykkäät?
-Nanni-

tiistai 17. marraskuuta 2015

HUH HUH HUIMAA

Elämä on ollut maatakaatavaa jo muutaman vuoden mutta viimeinen noin puoli vuotta on mennyt melko hurjalla fiiliksellä. Kärsin pahoista huimauksista jonka seurauksena viime aikoina on lisäksi ollut pahoinvointia sekä päänsärkyä. En ole osannut yhdistää noita huimauksia mihinkään tiettyyn asiaan. En koe humaavaa tunnetta äkkiä noustessa tms. silloin kun huimaa niin se huimaa olipa asento mikä tahansa, jopa sohvalla maatessa tuntuu että sohva keinuu alla. 
Yksi syyllinen on varmastikin omalla kohdalla matalat verenpaineet. Eilen kävelin heti aamusta pitkin seiniä, olo oli pahempi kuin aikoihin. Töissä kaappasin heti alkutekijöissä verenpainemittarin hyppysiini ja stekkarin paineet, no sielläpä se syyllinen taas olikin 94/64. Yläpaine oli taas hieman matalalla jopa mun lukemaksi. 


Jostain syystä nämä tuntemukset ovat pahenneet tosiaan puolen vuoden sisällä ja senpä vuoksi hakeuduin työterveyslääkärille. Työkaveri väläytteli ajatusta Menierien taudista. Tähänhän liittyy huimaus, huonokuuloisuus sekä sairaan korvan humina. 
No oireet viittaisivat kaikintavoin tähän tautiin, no ehkä kuulo ei ole alentunut, ainakaan minun mielestäni mutta toisessa korvassa humisee välillä todella pahasti. Tätä en aluksi osannut kummemmin kummastella, syytin huminasta viime talven pahaa korvatulehdusta. 
Lääkäri oli sitä mieltä, ettei syynä olisi Menieren tauti vaan jumissa olevat hartiat ja matala verenpaine. No tätä diagnoosia osasin "pelätäkin". Veikkaisikin, ettei lääkäri ota minua tosissaan. No toki en toivo itselleni mitään sairautta mutta eipä tällainenkaan ole mistään kotoisin että jatkuvasti oksettaa ja saa kävellä seinistä kiinni pitäen. Lääkärin kotihoito-ohje oli "syö suolaa ja mene hierojalle". Suolaa syön muutenkin ihan liikaa joten sen syöntiä en lisää, se jos mikä on varmaa. Hierojalla voisin kyllä käydä. Miksi se onkin sellainen luxus joka vaan jää ja jää. 


Salmiakinhan sanotaan kohottavan verenpainetta. Totta tai tarua mutta olen aivan heikkona salmiakkiin. Voisin vetää sitä kaksi käsin (vedän sitä kaksin käsin) enkä saa siitä tarpeekseni. En tiedä onko tuosta salmiakista ollut sen kummemmin apua mutta samapa tuota on "lääkkeeksi" syödä kun se on niin taivaallisen koukuttavaa. 

Matalalle verenpaineellehan ei lääkitystä ole joten mitenkään vakavasta vaivasta ei ole kyse, mutta onhan tuollainen kunnon huimaus mahdoton tyyppi, se kun riehuu miten sitä huvittaa. 

Näpit irti mun salmiakeista.
Vaikka lääkäri aluksi tuntui viittaavan kintaalla vaivalleni niin sain silti lähetteen päänmagneetti tutkimukseen. Torstaina olisi tarkoitus heittäytyä työkavereiden armoille ja selvittää onko tuolla korvien välissä yhtikäs mitään, vai onko se tyhjää täynnä hölynpöly juttuja. 

Itse kun siirtyy hoitajan roolista potilaaksi niin kummasti sitä jännittää ja miettii, että mitähän sieltä tosissaan löytyy. Yhdet painajaisunetkin olen ehtinyt jo tässä nähdä. Pessimisti ei pety. Eikös se niin mennyt. Mutta nyt rehellisesti sanottuna toivon, ettei kuvissa näy mitään hälyttävää. 

Pidettäiskö porukalla peukkuja?
-Nanni-


sunnuntai 15. marraskuuta 2015

RAAPAISU PINTAA SYVEMMÄLLE

Sain jo jokin aika sitten haasteen Hennan Pakkomielteitä-blogista
Starlight haasteessa saadaan kolme kysymystä, joiden vastaamiseen täytyy todellakin miettiä ja paneutua pintaa syvemmälle. Saas nähdä kuinka selviydyn tästä haasteesta. 

Mistä olet kiitollinen juuri nyt?

No tähän on pakko heti vastata, että olen kiitollinen kun olen saanut syntyä Suomeen. Eiliset suru-uutiset Pariisisita pisti todellakin miettimään maailman menoa ja voin kyllä rehellisesti sanoa, että pelottaa. Vastaavanlainen tilanne voi tapahtua toki koska vain myös omassa kotimaassa mutta laajemmin katsottuna, meillä Suomessa on suht hyvä asua ja elää. Ainakin vielä.

Tottakai olen kiitollinen arjestani johon kuuluu maailman paras perhe, ystävät ja sukulaiset, työ ja terveys. Olisi hullua olla olematta onnellinen näistä. Itsestäänselviltä tuntuvia asioita mutta kuten joku aika sitten kirjoitin, ei mitään asiaa saa pitää itsestäänselvyytenä. 


Minkä valinnan tai asian haluaisit muuttaa elämässäsi, jos pystyisit?

Jaa´a tämä on kyllä paha. Muuttaisinko kuitenkaan mitään? Kaikki mitä on tapahtunut, johtaa yhteen ja toiseen asiaan. Jos jokin asia elämästäni poistuisi, olisiko elämänä juuri tällainen kuin se nyt on, tai olisinko minä tällainen kuin minä nyt olen? 
Jos jotain tosiaan saisin muuttaa olisi se sellainen, että en olisi sanonut kaikkia niitä asioita mitä olen sanonut. Olen turhan impulsiivinen ihminen, lähden liian helposti mukaan toisten ihmisten juttuihin. Provosoidun siis liiankin helposti. Kiihdyn ja vaahtoa asioista jotka sitten jälkikäteen harmittaa ihan hurjan paljon. Mietin monesti, että miksi en taaskaan osannut hillitä itseänin, pitää siis suutani kiinni. 


Mikä on sinun mielestäsi elämän tarkoitus?

Elää juuri sitä elämää joka sinulle on annettu. Ei kenenkään toisen elämää, eikä koittaa elää jotai muuta mitä et ole. 
Nauttia elämästä juuri sillä hetkellä, sellaisena kuin se on. Aina ei voi nauttia mutta osataan iloita silloin kuin on edes pieni ilonaihe. 
Tähän kysymykseen en osaa tämän kummemmin vastata, ehkä silmäni ovat tällä hetkellä vielä täynnä unihiekkaa mutta veikkaan, etten osaisi vastata tähän päivälläkään tämän paremmin. 


Tämäkin haaste kuuluu jakaa eteenpäin. Voihan toki olla, että tää on kiertänyt jo kaikki lukemani blogit mutta kokeillaan...

Haastan siis...







Ja säännöt ovat seuraavanlaiset:

The Starlight Blogger Award is to highlight and promote Inspiring Bloggers. Here are the rules for the Starlight Blogger Award:
1. Thank the giver and link their Blog to your post.
2. Answer the 3 questions given to you.
3. Please Pass the award on to 6 or more other Bloggers of your choice and let them know that they have been nominated by you.
4. Include the logo of the award in a post or on your Blog please never alter the logo and never change the rules.
 
Tahdon vielä kiittää kaikkia jotka jakoivat ajatuksiaan alkuviikon postaukseeni "äiti on vähän väsynyt". Oli mahtavaa huomata, että täällä blogissakin kaivataan tuon tyylisiä kirjoituksia sekä myös se, etten todellakaan ole ainoa äiti/ihminen joka joskus väsyy niin ettei missään ole mitään järkeä. 

Ihanaa sunnuntaita kaikille.
-Nanni-

lauantai 14. marraskuuta 2015

RYHMÄRÄMÄN PIKKUJOULUTERKUT

Tuhannet kiitokset ja halaukset päälle kaikille viime kirjoitukseeni kommentoineille. Oli mahtavaa huomata, että myös täällä blogissa kaivataan arkipäivän realismia ja muutakin kuin hehkuttelua, sillä sitähän kenenkään arki ei ole. 

Eilen vietimme työpaikan pikkujouluja, jotka itseasiassa ovat ainoat pikkujouluni näin joulunalla. Työpaikkamme kekkerit vetävät aina ison porukan työkavereita juhlimaan. Meidän pikkujouluihin tunnetusti kuuluu hyvää ruokaa, paljon juomaa mutta mikä tärkeintä, ihan parasta ohjelmaa joka on työntekijoiden ideoimia sekä toteuttamia. Eiliseen ohjelmaan kuului "pientä pintaremonttia" jossa muutoskohteena oli yksi tutkimushuone sekä "liikuntaa arkeen" ohjelmat. Naurettua tuli taas niin, että vatsalihakset kipuilevat.





Juhlinnan keskellä ehdimme nappasta muutamat hassunhauskat kännykkäkuvat Johannan - Belle Semaine-blogin kirjoittajan kanssa. 
Tämä nössö meni juhliin jälleenkin autolla. Olen liian mukavuudenhaluinen, haluan päästä juhlista kotiin juuri silloin kun siltä tuntuu, enkä halua potea huonoaoloa koko seuraavaa päivää. Auto on siis erittäin hyvä vaihtoehto minun pikkujoulun juhlinnalle. Autolla meno ei rajoita millään tavalla juhlintaani. Osaan iloita juhlista täysin rinnoin  ja vatsoin ilman alkoholiakin. Vaikken itse otakaan alkoa, ei se tarkoita ettenkö hyväksyisi muiden juhlintaa, alkoholittomuus on siis oma valintani. 

Tästä on nyt hyvä aloittaa joulukausi. Jos sitä meidänkin kodissa kaivelisi jouluvalot esille, vai onko sille vielä liian aikaista?



Tip tap, tip tap tipetipe tiptap...
-Nanni-

keskiviikko 11. marraskuuta 2015

ÄITI ON VÄHÄN VÄSYNYT

Saako nykyajan yhteiskunnassa ääneen myöntää olevansa väsynyt? Leimataanko sitä heti huonoksi äidiksi, työntekijäksi, tai ylipäätään vain nyt huonoksi kun et jaksa. 
Mietin muutaman päivän, että uskallanko kirjoittaa olleeni väsynyt. Olen joskus kuullut, että tietyillä vauva/äitiys fooruimeilla teilataan aika vähäisestäkin, saati että menisit ääneen myöntämään heikkoutesi. 

Blogini periaate on tuoda julki hyväntuulen kirjoituksia mutta ihmisiähän tässä ollaan me bloggaajatkin. Meilläkin on hyvien päivien lisäksi ihan yhtä lailla huonojakin päiviä. Päätin rohkaistua ja kirjoittaa välillä hieman erinlaisen postauksen, nähtäväksi jää millaisen vastaanoton tästä saa. 


Syksyhän on tunnetusti aikaa kun yhdellä jos toisella on väsymystä, mieli on maassa eikä mikään kiinnosta. Joillakin voi olla jopa syysmasennusta. Onkos tuo nyt mikään ihme, tuollahan on tuskaisen pimeää. Aamulla on pimeää kun lähden töihin ja päivällä kun pääsen alkaa jo hämärtämään. Ihminen tarvitsee aurinkoa, se jos mikä on tosi asia. 

Tämä syksy on tuntunut jotenkin tosi raskaalta. Mies on aina töissä, tai ainakin siltä se tuntuu. Pojalla murrosikä painaa eli talossa raikuu välistä sanan helinää, välistä ovet paukkuu. Jos ei poika huuda eikä paisko ovia niin sitten ne tappelee siskon kanssa. Perusarkea siis mutta kummasti tuo murrosikä vaan rassaa koko perhettä, tai jos vika ei ole murrosiässä niin syytetään sitten vaikka tätä pimeyttä.
Olen tottunut vuosien varrella olemaan yksin lasten kanssa, eli ongelma ei ole siinä ettenkö osaisi hoitaa lapsiani mieheni ollessa töissä. Kun olimme nuorempia, mieheni pelasi vielä tuolloin eli arki pyöri treenien ja pelimatkojen ympärillä. Kotona puoliso kävi kääntymässä ja vaihtamassa puhtaat sukat. Olen siis oppinut elämään lasten kanssa keskenään. Isihän on kuin viereileva tähti tässä perheessä. Kun pelaaminen jokunen vuosi sitten loppui, valmistui hän terveydenhuoltoalalle ja on tällä hetkellä kolmivuorotyössä mutta pääsääntöisesti tekee ilta- ja viikonloppupainotteista työtä, eli on kotona silloin kun minä olen töissä ja toisin päin. 

Olen erittäin onnellinen, että meidän perheessä on kaksi työssä käyvää aikuista, mutta tiedättekö sen tunteen kun joskus vain kaipaa aikuista seuraa. Jonkun jonka kanssa jutella, juoda päiväkahvit ja ottaa osaa lasten riitoihin, auttaa läksyissä jne...
En halua, että kirjoituksestani tulee se fiilis, että tuossa tuo kitisee turhasta, sillähän on mies kaikilla ei ole, niillähän on töitä, kaikilla ei ole jne... Sehän ei tässä ole se pointti.
Yksinäisyys vain joskus nostaa päätään, väsymys iskee vasten kasvoja ja riittämättömyyden tunne on valtava. 

Lauantaiaamu alkoi normaali merkeissä. Aamupalat oli syöty, siivoilin keittiötä. Hieman jo suunnitelmiakin päivälle oli. Olin pitkään jo ehdotellut, että lapset voisivat mennä ulos ja hakea kavereita leikkeihin. Yht`äkkiä heidän välilleen nousi kamala riita, toinen riepotteli toista, yksi huusi, toinen repi. Kilpaa ärsytettiin vuorollaan toinen toistaan.  Sanominen ei enää auttanut vaan tuntui, että noihan repii pian toisiltaan silmät päästä. Sain erotettua lapset toistensa kimpusta ja passitin molemmat pihalle. Sisälle ei ole ihan heti tulemista. Kun ovi painautui kiinni, purskahdin valtaisaan itkuun. Itkulle ei tullut loppua vaan fiilis oli todella kurja. Missä on puoliso kun minä joskus sitä niin kaipaisin tähän hetkeen. Ei saisi tosiaan valittaa, tiedän perheitä joissa ei enää puolisoa olekaan. Toisaalta, en valitakaan. Kaipaan. Ikävöin. Olen väsynyt aika ajoin, mutta kukapa meistä ei olisi. 
En koe silti olevani huono äiti. Saahan sitä äidilläkin joskus tulla itku. Meidän lapset ovat kyllä nähneet äidin itkevän, mutta ovat myös nähneet äidin nauravan, se minusta on tärkeää. 

Ihanat lapset ymmärsivät, että nyt meni överiksi. He osaavat pyytää anteeksi, niin toisiltaan kuin meiltä vanhemmiltakin. Minäkin osaan pyytää heiltä anteeksi jos tiedän toimineeni väärin heitä kohtaan. 
Tämä hetkellinen purkaus meni yhtä nopeaa ohi kuin mitä se tulikin. Sain itkuni itkettyä, helpotti. Halatiin lasten kanssa ja päätettiin, ettei päivä tästä pilalle mennyt. Pesin kasvoni ja lähdin lasten kanssa messuilemaan, hieman itkuisilla silmillä kylläkin mutta väliäkös tuolla. Ihmisiähän tässä ollaan. Ei elämä ole yhtä juhlaa kenelläkään. 
Joskus itkuun tarvitaan isoja suruja ja murheita, tällä kertaa minun jaksaminen loppui vähemmälläkin. Kukaan meistä ei traumatisoitunut, ei lapset, ei äiti. 


Minusta on tärkeää näyttää lapsille, että myös aikuisillakin voi tulla pahamieli. Tärkeää on osoittaa useanlaisia tunteita, kuinka lapset muuten oppisivat kasvaessaan käsittelemään vaikeita hetkiä jos he eivät ole koskaan nähneet, että väsymisenkin saa ääneen sanoa. 

Don´t Worry, en ole masentunut. Ja mistäkös tämän tiedän? Minä jos kukaan sen tiedän. Olen joutunut vastatusten masennuksen kanssa muutaman kerran, tiedän miltä silloin tuntuu kun mieli on tosissaan masentunut eikä aurinko paista mihinkään risukasaan pitkään aikaan. Nyt en koe millään muotoa olevani masentunut, väsynyt vain olemaan joka päivä erotuomari. 

Kaikesta huolimatta, minulla on maailman paras perhe, ihanat lapset sekä ihan mahtava puoliso. Toivottavasti hekin ajattelevat samoin minusta. 

Kiitos kun jaksoit lukea tämän hieman erilaisen postauksen. 
-Nanni-