torstai 21. tammikuuta 2016

23 JA 550

Nyt tulee kirjoitus jota kirjoittaessa tulen varmasti kyynelehtimään ja jota lukiessa veikkaan ainakin yhden ellei useammankin lukijan kyynelehtivän. Palaan ajassa aika lailla taaksepäin. Avaan muistojen arkun myös teille, tätä muistoa ei muistella kotona oikeastaan koskaan ääneen. 


Kevät 2007 oli todella lämmin. Muistan pyöräilleeni toukokuussa töistä kotia ihan t-paidalla ja istuneeni esikoiseni kanssa puistossa, lapsella päällä shortsit ja t-paita. Poltin olkapääni auringossa tuona toukokuisena hellepäivänä. 

Samaisena keväänä odotin toista lastamme. Vauvan sukupuoli oli tällä kertaa meille arvoitus. 
Toukokuu oli todella kiireinen. Tein pitkiä työpäiviä, otin extravuoroja ja vapaapäivätkin tuhlasin tuttuun tapaan puuhasteluun. 
Toukokuun loppu huipentui kiireen kanssa ihan omaan luokkaansa. Muutamasta työpäivästä tuli tosi pitkä ja raskas, vapaa päivänä olimme raskaana olevan ystäväni ja esikoispoikiemme kanssa kaupungissa puistoilemassa. Oli ihana nauttia helteestä ja siitä tunteesta kun maha sai kasvaa ohuen kesävaatteen alla jo toukokuussa. Kotia lähtiessä otin rattaiden kanssa juoksukilpailun bussia vastaan. Minä ja rattaat voitettiin, ehdittiin pojan kanssa kyytiin. 


Liiankin kunninhimoisena ihmisenä olin hamstannut itselleni lisätyötä. Olin luvannut tehdä kakkuja tilauksesta ylioppilasjuhliin. Venyneiden työpäivien päätteeksi ahersin kakkujen parissa ja huipennushan tottakai oli perjantai. Väsäsin niin voileipäkakkuja kuin makeitakin kakkuja yömyöhään ja valmiiksihan ne tuli. Huh huh olinpas vain ollut sillä viikolla aika kone. 

Seuraavalla viikolla eräs aamu starttasi normaaliin malliin, aamupuuhat ja sen jälkeen eikun menoksi. Kävin ennen kotoa lähtöä pissalla, pääsin ovelle ja taas pissatti. Vihdoin päästiin pojan kanssa matkaan. Hitsi, taas mua pissatti. No onneksi pojan tarha lähestulkoon näkyi kotipihalta. Vein pojan pyörällä tarhaan ja tarhan pihalla pissahätä muuttui kakkoshädäksi. No ei hitsi mun on pakko polkea takaisin kotia vessaan. Onpa kyllä tosi outo tunne. 
Pääsin kotipihalle ja kakkoshätä oli muuttunut oudoksi. 

Soitin hyvälle ystävälleni, työkaverilleni. Pyysin häntä noukkaamaan minut kyytiin kun pyöräily ei tuntunutkaan sinä aamuna hyvältä. Työmatka oli tuolloin vaivaiset neljä kilometriä mutta tuona aikana olo sen kun huononi. Ystäväni ajoi minut työpaikan oven sijaan äitiyspolin ovelle. Hississä jalat petti ja ulkomaalainen nainen raahasi minut äitiyspolille joka hädin tuskin oli vielä auki. Sihteeri juoksi hakemaan pyörätuolia ja lähti juoksuttamaan minua synnyttävien vastaanotolle sillä äitiyspolille ei ollut vielä saapunut muuta henkilökuntaa. 
Synnyttävien vastaanotolla pääsin suoraa tutkimushuoneeseen, vaihdoin sairaalavaatteet ja eikun petille makoilemaan ja kaikki mahdolliset piuhat kiinni mitä tuolla kiinni ihmiseen laitetaan. Olin aivan sekaisin, en kunnolla muista hetkistä mitään ja tavallaan taas muistan sen kuin eilisen. Lääkäri teki sisätutkimuksen ja sanoi, että kohdunsuu on lähtenyt synnytykselle pehmenemään. MITÄ ihmettä. Olen raskausviikolla 23, ei nyt kuulu synnyttää eikä kenenkään syntyä. Tuska ja kipu mahassa oli sietämätön ollut jo pitkään. Oksennan. Lääkäri katsoi vauvaa ultralla. Vauvamme painoarvioksi tuli 550grammaa. Voi kauhistus, sehän tarkoittaa voipaketin kokoista ihmisenalkua. 

Minut siirrettiin synnytyssaliin. Muistan itkeneeni hysteerisenä ihan koko ajan. Jostain syystä ajattelin, ettei tuon kokoinen vauva selviä vaikka olin nähnyt myös niitä sinnitteleviä keskosia jotka selviävät pienestä koostaan huolimatta. 
Pian ovelta kurkkaa tutut kasvot. Hysteerinen itku sen kuin pahenee kun tärkeä työkaverini tulee minua katsomaan. Hän oli kuullut toiselta työkaveriltani, että hän on aamulla vienyt minut polille. Hän tiedustelee tilannetta ja kysäisee, että tietääkö vauvan isä missä olen ja mitä tapahtuu. No herranen aika sentään. Ei tiedä. Minähän olen aamulla lähtenyt töihin pyörällä ja hän autolla. Ihana R lupaa soittaa miehelleni. 
Jossain vaiheessa puolisoni saapuu paikalle ja ikuinen vitsiveikko on niin totinen kuin olla voi. 


Muistikuvat seuravista hetkistä katoaa. Tuska mahassa ei hellitä.  Oksennan. Saan kortisonia, että syntyvän vauvan keuhkot ehtisivät edes hieman vahvistua. Lääkäri ihmettelee, että miksi kipu mahassani ei missään vaiheessa edes helpota, miksi supistus on päällä tauotta ollut jo monta tuntia. No tuohon kun osaisinkin vastata. 

Rukoilin moneen kertaan, toivoin ihmettä siihen hetkeen. Olin varma, että joudun viettämään pienen vauvani hautajaisia kesällä. 
Itkin tauotta. Mieheni taisi jossain vaiheessa soittaa myös äidilleni, tai sitten olin soittanut hänelle itse. En muista. 

Jossain vaiheessa kipu katosi. Tilanne muuttui yhtä nopeasti kuin oli aamulla alkanutkin. Illalla minut siirettiin vuodeosastolle odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Sain lisää kortisonia vauvaa varten. 
Muutamien päivien päästä sain luvan lähteä sairasloman kanssa kotia, vauva massussa niinkuin kuuluukin, sekavin, ahdistunein tuntein. Kotipihalla koin valtavan romahduksen. Tästä olin alkuviikosta lähtenyt kiireellä, ja tässä nyt taas olen. Paljon mahtui tuohon väliin. Monta päivää kului valtavan masennuksen kourissa. Muistan istuneeni terassimme lattialla itkemässä. Pelko vauvan syntymästä oli edelleen käsillä. Sillä hetkellä sain kiittää luojaa, ettei vauva vielä syntynytkään mutta kovan elämänkoulun jouduin tuolloin käymään läpi. 


Jossain vaiheessa palailin vielä hetkeksi sairaslomalta töihin. Ahdostus ja pelkokin alkoi väistymään tieltä ja uskalsin taas nauttia raskaudesta. Viikot kuluivat ja mitä enemmän viikkoja vauvamme sai olla masussa, sen helpottuneemmaksi omakin olo tuli. 
Kesä vaihtui syksyyn ja laskettuaikakin lähestyi. 
Vauvamme, tuo reipas neiti joka nyt on jo 8-vuotias, syntyi tasan laskettuna päivänään. Perjantai-iltana klo.22.04 sain syyliini 51senttisen, 3450grammaisen tyttövauvan. Kylläpä keväällä annettu kortisoni tosiaankin oli vahvistanut neidin keuhkoja, jos nyt tässä voi hieman vitsiäkin jo heittää. 

En koskaan saanut tietää mitä tuolloin kesäkuun ensimmäisinä päivinä tapahtui. Mistä kaikki alkoi ja mikä suojelusenkeli meidät ottikaan suojeluunsa. Rakkaille työkavereilleni saan olla ikuisesti kiitollinen. Heidän apunsa ja tukensa oli mittaamattoman arvoinen. 

Joulun alla jouduin tilanteen eteen missä kerroin Pipunalle kuinka lähellä oli, etteikö hän olisi syntynyt voipaketin kokoisena. Yhdessä neidin kanssa itkettiin hysteerisenä mutta nyt hän välillä aina kyselee, että kuinkas pieni minä olisinkaan ollut jos olisin silloin syntynyt?

Olisit ollut noin 550grammaa.
-Nanni-

46 kommenttia:

  1. Ihanasti kirjoitettu ja kaunis onnellinen loppu! ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Anne. Kiva "nähdä" sinuakin pitkästä aikaa ♡

      Poista
  2. Voi, elin kyllä tunteella mukana tässä kirjoituksessa, meillä alotettiin 655 grammaisena ja kuten tiedätkin niin sitä ei 4,5 vuoden jälkeen uskoisi <3 Meillä vielä edessä kertominen pojalle hänen aikaisesta tulostaan, mutta luulen että kyyneliltä ei voi silloin välttyä. Pippurinen teidän Pipuna ja pippurinen meidön poika <3 Maamo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuon tarinan vuoksi aikoinani reakoin teidänkin J.n syntymään hyvin voimakkaasti.

      Poista
  3. Valtavasti sydämiä ja lämpöä teille molemmille. ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenna. Onneksi kotona meitä ilahduttaa reipas tyttö. Ja tottakai poika myös.

      Poista
  4. <3 Onneksi kaikki on hyvin...
    Ja en kyllä tiedä ketä kaikkia kyyneleitä tarkoitit, mutta täällä on yks..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Nunnu.
      En itseasiassa ketään mutta arvelin että kyllä jollain mieli herkistyy.

      Poista
  5. Onneks tarinalla oli onnellinen loppu! <3

    VastaaPoista
  6. Voi ei miten asiat ovat menneetkään. Voi toista yritti tulla maailmaan liian aikaisin, mutta onneksi päättikin pysyä massussa ja jaksoi vielä odottaa. <3 Kauhunhetket olleet kovat. Serkku syntyi 6-kuukauden iässä ja mikä matka se on ollutkaan, eikä asiat menneet kovin hyvin. Meidän muksuilla miltei sama paino, esikoinen 3450g, mutta pituus 56cm eli aika pötkäle. :)

    Ihanaa viikonloppua ja kirjoitit tämän niin taidolla ja riipivästi, että hengittämättä hiljaa luin sana sanalta. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpas vain teillä ollut pitkä vauva. Muistan tuon hetken välillä todella elävästi. Onnea on että asiat kääntyi parhain päin.

      Poista
  7. Ihana postaus jälleen kerran<3 Nosti omat muistot ja kokemukset pintaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiios Sanatorio.
      Kyllä tämä omakin muisto pysyy sydämessä varmasti ikuisesti.

      Poista
  8. Tytöt ne aloittaa tuon äidin säikyttelyn jo kohdussa. Mutta onneksi ovat myös sinnikkäitä selviämään!
    Meidän neiti riekkui mahassani niin, että vkolla 36 tasan istukka irtosi ( mun liikkumisellani ei tietenkään ollut mitään osaa;)) ja tuli pirun kiire saada neiti ulos ajoissa ja saada vuotamiseni loppumaan. Alkupisteet ei luvannut hyvää, mutta eipä sitä hetimmiten neidistä ole koskaan uskonut...vauhtia ja temperamenttia on riittänyt. Painoi sentään 2500g ja oli 45 cm pitkä ja oli keskolassa vain vuorokauden. Mun omalääkäri vain totesi, että äitinsä tyttö :)
    Säikähdyksestä selvittiin, mutta menikin 6 vuotta ennekuin uskallettiin meidän iltatähti tehdä :)
    Ihanaa viikonloppua pienen ihmeesi kanssa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi mikä alku teilläkin on ollut. Kyllä sitä äidin sydän on aina huolia täynnä omasta lapsesta.
      Onneksi teilläkin selvittiin lopulta hyvin.
      Joskus tuntuu että kohtalon iva on suuri.

      Poista
  9. Samaa sanon minäkin: Voi onneksi tämä päättyi hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen kyllä sanoinkuvaamattoman onnellinen että kaikki kääntyi lopulta hyväksi vaikka tilanne oli kaaosta hetken aikaa.

      Poista
  10. Onneksi asiat kuitenkin päätyivät kuitenkin hyvin <3

    Meillä neiti syntynyt rv 34+0 ja olen saanut myös pari kortisonipiikkiä vauvan keuhkoja vahvistamaan. Mekin vitsailemme, että olis saanut jättää nekin piikit antamatta. Neiti on liian kovaääninen, etenkin suuttuessaan, ja mulla tuli kankut kipeiksi piikeistä :D

    Ihanaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meiltä löytyy myös niin topakka ja kovaääninen neiti että liekö perintonä vanhemmilta vai saisko mielummin syyttää sitä kortisonia.
      Ihanaa viikonloppua ♡

      Poista
  11. Kauhea kokemus, mutta onneksi onnellinen loppu. Onneksi tyttö ehti olla masussa täysiaikaiseksi! <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No sanopa Johanna muuta. Veikkaan että K.kin muistaa tän päivän kun mua kuskas polille.

      Poista
  12. Olipa koskettava kirjoitus. Kolmen lapsen äitinä tässä oli kyllä kosketuspintaa. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sanna. Tämä kirjoitus on pyörinyt mielessä pitkään. Mietin että miten tästä kirjoitan. Tällainen kirjoitus tästä tuli.

      Poista
  13. Koskettava kirjoitus ja onneksi onnellinen loppu <3

    VastaaPoista
  14. Kauhea kokemus. Ja tiedän sen, sillä meidän pikkuinen meinasi myös tulla maailmaan liian aikaisin. Liian raskas oli työ ja saikullahan sitä piti olla melkein puolet raskausajasta. Onneksi teilläkin oli onnellinen loppu <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse taisin osittain ainakin olla syyllinen tuohon pelottavaan hetkeen. En älynnyt lainkaan rauhoittua vaan rehkin niin kuin normaalistikin. Sen jouduin kokemaan kantapään kautta.
      Halauksia Jenna, toivottavasti teidänkin vauva sai olla massussa tarpeeksi pitkään?

      Poista
  15. Koskettava kirjoitus, ehdin jo pelätä pahinta tekstiä lukiessani. Itselläni on pari ei niin hyvää kokemusta. Saa kyllä olla kiitollinen lapsista.

    E

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin pelkäsin todella paljon, ettei loppu ole onnellinen kun tuolla salissa makasin kovissa tuskissani. Onneksi tilanteet muuttui. Halauksia E sinulle.

      Poista
  16. Kohtalo puuttui peliin, onneksi onnellinen loppu tarinalla <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitokset tuolle kohtalolle. Neiti sai mukaansa vahvan enkelin.

      Poista
  17. Oli todella koskettava kirjoitus!Kyllä siinä kyynel silmään tuli.
    Onneksi oli onnellinen loppu tarinalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sari. Noi muistot on kipeitä mutta onneksi kaikki kääntyi parhain päin.

      Poista
  18. Vastaukset
    1. Kiitos Henna. Lopulta kaikki tosiaan päättyi onnellisesti.

      Poista
  19. Onneksi kaikki päättyi hyvin ja tarina sai onnellisen lopun♡♡♡

    VastaaPoista
  20. Olipa melkoinen tarina, mutta onneksi se päättyi hyvin <3 <3

    VastaaPoista
  21. Kyyneleet vieri ja kylmät väreet meni tarinaasi lukiessa ❤️ Ihanaa että kaikki meni loppujen lopuksi hyvin ❤️ Mukavaa viikonloppua ❤️

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuota muistoa ei voi itsekään muistella ilman kyyneleitä.

      Poista
  22. Onneksi kaikki meni lopulta hyvin! Mulla on saman tyylinen tarina, joka kesti alusta yli puolen välin...En uskaltanut nauttia raskaudesta kuin vasta loppumetreillä. Kerron sulle tarinan joskus myöhemmin. Ihanaa viikonloppua <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tuo äidin huoli on suuri joka kestää kohdusta hautaan.
      Treffaillaanpa Jaana tässä pikapuoliin, eiks vaan?
      Ihanaa viikonloppua sinullekin.

      Poista
  23. Byhyy, täällä on ollaan viikolla 6+ jotain ja kyllähän ne kyynelhanat aukesi. Olisi kyllä auenneet muutenkin. Onneksi kaikki kävi lopulta kuitenkin hyvin. :)

    -nimetön

    VastaaPoista
  24. Kävin lukemassa. <3 Onneksi tarinalla on näin onnellinen loppu! Minullakin oli oireiden takia koko syksyn iso pelko, joka alkaa nyt vähän helpottaa kun viikkoja on 32 ja kokoa alkaa olla. Mutta silti jännittää koko ajan. Meidänkin esikoisneiti syntyi laskettuna päivänä muuten. <3 Hyvää loppuviikkoa!

    VastaaPoista

Ihanaa kun jaksat muistaa minua kommentilla, ne piristää päivääni.
Epäasialliset kommentit jätän julkaisematta.
-Nanni-