tiistai 27. syyskuuta 2016

SUOMALAISTA AVOIMUUTTA

Suomalaisia moititaan sisäänpäinkääntyväksi kansaksi jotka eivät saa suutaan auki kuin kaljahanan voimalla. Pitääkö tämä enää paikkaansa, vai onkohan tuo uskomus peräisin viime vuosituhannelta?
Ymmärrän kyllä, ettei bussissa tai hississä tee mieli avautua ventovieraalle omista asioistaan. Entä kun kyse on läheisestä ihmisestä niin saako suomalainen kerrottua edes silloin mieltään painavaa asiaa?


Itse olen liiankin avoin ihminen ja kerron asioistani lähes jokaiselle joka jaksaa kuunnella. Liekö siis olen edes perisuomalainen vai olenko kenties kieroonkasvanut poikkeus? Joskus mietin, että olisinpa osannut pitää suuni kiinni. Toisinaan taas avoimuus on hyväksi. 
Kerron avoimesti elämästäni paniikkikohtausteni kanssa, milloin ja missä saan kohtauksen ja kuinka siitä selviän. Asiasta puhuminen aiheuttaa kahdenlaisia reaktioita. Osa ehkä hieman säikähtää, mieltää paniikkikohtaukset mielenterveysongelmiksi jonka kuuluisi olla pehmustetussa huoneessa. Osa taas saa vertaistukea ja rohkeutta kertoa omasta paniikistaan. Uskallan puhua paniikkikohtauksistani sangen avoimesti. Tiedän, etten ole asian kanssa yksin. Moni ei vain tiedä kärsivänsä paniikista. Moni vain miettii, että miksi on välillä todella pelottava ja kamala olo. Pään sisällä vilisee paljon epätoivoisia kysymyksiä. 
Tässäkin asiassa siis avoimuus auttaa. Kun yksi avaa suunsa, joku toinenkin ehkä uskaltautuu osallistumaan keskusteluun. 


Naisporukalla kahviteltaessa eräs ystäväni heitti ilmoille kysymyksen, osoittaen sen kaikille mutta minulle erityisesti. 

"Millainen parisuhde teillä on? Nanni, oletteko te oikeasti niin onnellisia, miltä ulospäin näyttää? Meillä nimittäin on aika rankkaa ja välillä tuntuu, että onko tässä mitään järkeä?" 

Mietin vastaustani muutaman sekuntin ennen kuin vastasin. Lähinnä häkellyin kysymyksestä tai en ehkä niinkään kysymyksestä vaan ystäväni loppulausahduksesta heidän omasta tilanteestaan parisuhteessa. 

Sosiaalinenmedia, facebook ja blogi antaa pintaraapaisun ihmisestä sekä hänen elämästään ja elämäntilanteestaan. Facebookissa uskalletaan enemmänkin avautua, kertoa asioista niinkuin ne on. Blogeissa taas halutaan pitää hyvää fiilistä yllä. Kerrotaan niistä arjen kivoista asioista mitä viikko on pitänyt yllään. Harvemmin blogissa saadaan lukea elämän tosiasioita varsinkaan jos kotona ei menekään niin hyvin. Kenen kotona/parisuhteessa nyt aina edes menee hyvin. Tässäkin asiassa varmaan se avoimuus tuo yllättäviä vastauksia. Kun yksi avaa sanaisen arkkunsa, moni muukin uskaltautuu kertomaan kuinka itsellä todellisuudessa menee. 


Hetken mietittyäni vastasin, että onhan meillä erimielisyyksiä ja riitojakin, kenelläpä niitä ei olisi? Pääasiassa meillä silti menee hyvin, riidat ja erimielisyydet kuuluvat mielestäni arkeen eikä äänenkorottaminen toiselle tarkoita sitä, etteikö meillä silti olisi hyvä olla yhdessä.
Ystäväni avautuminen omasta arjestaan yllätti. Some antaa tosiaan ihan erilaisen kuvan ihmisistä ja heidän elämästään. Olen aina ajatellut että heillä on unelmaliitto, he matkustelevat ja laittavat ihanaa kotiaan. Arjen kiireen vuoksi kun ystäviä näkee aniharvoin, ei tiedä mitä toiselle todellisuudessa kuuluu. 
Hänen aloittaessaan keskustelun, saimme aikaiseksi melkoisen hyvän kahvipöytäaiheen. Oli todella huojentavaa kuulla ja huomata, ettei muillakaan arki ole yhtään sen ruusuisempaa. Kaikkien arjessa on ne omat vaikeutensa. 

Kuvan pariskunta ei liity aiheeseen. Lupa kuvan julkaisuun on kysytty kuvan henkilöiltä. Kiitos heille julkaisuluvasta. 
Alun pohdintaan itse siis vastaisin, eivät suomalaiset todellakaan ole hiljaista jurottajakansaa vaan tarvittaessa saamme todella hyviä keskusteluja aikaiseksi. 

lauantai 24. syyskuuta 2016

KUINKA TÄSSÄ NÄIN KÄVI? JA MUUT VIIKON KUULUMISET

Ihan enstöikseen, mulla alkoi loma. Viikonmittainen loma joka tuli niin tarpeeseen kun kesäloma oli alkukesästä etteihän siitä enää ole kuin muisto jäljellä. 

Lomalla nautin, mutta myös hoidan asiat mitkä on haastava hoitaa työn lomassa kuten lasten koulukeskustelut. Käyn hemmotteluissa alkuviikosta ja ne jos mitkä tulevatkin tarpeeseen. Oma kehon ja mielenhuolto on se mikä unohtuu tai muuten vain aina jää. 

Koitelinkoski
Nautin ulkoilusta, satoi tai paistoi. Toki olisi kivempaa jos ei sataisi. 
Ja entäpäs sitten loppuviikosta... ???
Mieheni kanssa pakkaamme lentolaukut ja lennämme Tukholmaan useammaksi päiväksi lomailemaan. Haluan tutustua Tukholmaan kunnolla. Edelliset visiittini ovat olleet säälittävät muutaman tunnin mittaiset kun laiva on pysähtynyt satamaan ja siinä sit koitat juosta parissa tunnissa mahdollisimman paljon. 
Shoppailua? Kyllä. Nähtävyyksiä? Kiitos mielellään. Ja yhdessä oloa, unohtamatta ihania sukulaisia jotka siellä asuu. Mieheni serkku avopuolisoineen asuu Tukholmassa. Mielettömän ihastuttava pariskunta. Joku tonttu pääsee taas puhumaan huonoa Englantia. 


No mutta mitä hittoa tapahtui viiko sitten tai milloin lie se onkaan tapahtunut? Ja miksi?
Aloin näyttämään Itävallan reissukuvia ystävälleni, selasin kuvagalleriaa ees taas. Ees taas. Ees taas ja ... sanonko vielä kerran, ees taas.
MISSÄ NE MUN KUVAT ON? Säälittävät 599 kuvaa olin ladannut kameralta koneelle reissustamme. Koko kansio oli tipotiessään ja kansion mukana joka ikinen kuva. Kuvista oli aikomus tehdä kuvakirja muistoksi matkastamme sekä lähettää toinen kirja ystävälleni kiitokseksi vieraanvaraisuudesta kun saimme olla heillä Wienissä. Ainuttakaan kuvaa minulla ei ole muistona. En tiedä minne ihmeeseen kuvat ovat kadonneet ja MIKSI. 
Reissu pysyy muistona sydämissämme, sieltä se ei katoa mutta kirja kuvineet olisi silti ollut ihana lisä. Kun muistelenkin niitä kuvia joita otin vuorilta, eläintarhasta, ystäväni perheestä, meidän perheestä jne... sydämeni itkee verta. Kirosanojen tulva on ollut laaja. 

Koitelinkoski
Mieheni teki koneelle tempun jos toisenkin, turhaan. Itse olisin voinut ottaa koneen ja paiskata sen seinään, liekö ne kuvat silti olisivat koneelle palautuneet. 
Mikä Murphyn laki tässäkin taas sanelee. Olisi kadonnanut sellaiset kuvat joista on jo kuvakirja. Pitikö niiden uusimpien kuvien kadota. 
Eli kovinkaan ihmeellistä reissupostausta ihanasta Itävallasta on turha odottaa, sellaista ei tule.


Mutta nyt on pakko heittää säälissä kieriskely roskiin ja lyödä sormet taikinaan. Huomenna juhlitaan Pipunan synttäreitä. Yhdeksän vuotta, kehtaanko edes kysyä, mihin tämä aika oikein meni?

Ihanaa viikonloppua sinulle, toivottelee
Lomalainen

sunnuntai 18. syyskuuta 2016

SYKSYN RUSETTINEN PUKEUTUMINEN


Syksy hiipii salakavalasti tai sit vain joka vuosi yritän räpiköidä sitä juosten karkuun ja nauttia viimeisistäkin kesän rippeistä. Siinä vaiheessa kun ei yksinkertaisesti enää tarkene shortseilla ja sandaaleilla on pakko myöntää, että kesä meni jo. 

Syksy saa aikaan, jos ei nyt hysteeristä mutta ainakin sekamelskaisen kaappien penkomisen. Mahtuuko lapsille enää edellistalven takki, entäs kengät, mitä niille pitäisi hommata ja missä voisi säästää. Poijalle löysimme kevään alesta kunnon takin joten se on hoidettu pois pitkästä ostoslistasta. Neidin ihana keltainen parkatakki oli auttamatta jo pieni ja sydämeni itki verta kun siitä ihanuudesta piti luopua. Onneksi keltainen söpöys sai uuden ihanan kodin. 
Olen koittanut puhua Pipunaa ympäri, etteikö hänelle kelpaisi veljen viimetalven takki joka on musta. Lupailin neidille, että jos takki vain kelpaa niin hän saa valita siihen juuri sellaiset asusteet kuin itse haluaa, tietenkin käytännöllisyydestä pidän kiinni. Takkia sovitettiin ja neiti totesi yllätyksekseni, että juu tää on ihan hyvä. 


Mutta jotainhan me ollaan syksyyn jo hommattu. Kiitos taas instan, se on koitunut mun ja lompakkoni kohtaloksi jo monen monta kertaa. 
Instassa näin mielettömän ihanat rusettipipot ja heti kyselyä kuvan julkaisijalle, että mistäs moiset ihanuudet on hommattu. 


LittleMayan verkkokaupan sivuilla sekosin lopullisesti. Pipomalleja oli mieletön määrä, sieltä vain juupaseipäs Vaaka-nainen rupeaa tekemään valintoja. Ihme mutta neiti tiesi heti mitä halusi. 
Little Mayalla saa siis sunnitella piponsa itse. Ensin valitaan pipon malli. Meille oli selvää, että pipossamme on niin panta kuin rusettikin. Sen jälkeen valitaan pipon sekä rusetin väri. Pipunan pipo on musta haalean vaaleanpunaisella pantarusetilla. 



Oma piponi on meleerattuharmaa jossa on harmaavalkoiraitainen pantarusetti. 



Pipot ovat kaksinkertaista kangasta eli tarkenee pidemmälle syksyä ja näytti sieltä saavan valituksi myös fleecevuorellakin pipon, sillähän varmaan tarkenisi koko talvenkin? Ehkä. 

Ollaanko oltu tyytyväisiä ostokseemme? No todellakin olemme olleet. Vaikka pipo onkin trikoota niin rusetti tekee siitä ihanan tyylikkään ja sopii sen vuoksi muunkin kuin tuulitakin kanssa. 

Pipot tulivat mielettömän nopeaa. Oletin, että joutuisimme odottelemaan niitä muutamia viikkoja mutta sunnuntaina tehty tilaukseni oli jo perjantaina postilaatikossamme. 


Heh heh ja neidin toiveesta vielä hassutilmeet-kuva, kuva joka ei epäonnistu ikinä. 

No eihän näiden pipojen avulla vielä pitkälle pötkitä mutta hyvä alku sentäs. 

-Nanni-

PS. Tämä ei muuten ollut maksettumainos vaan ihan omalla lompakolla tilattu. 

perjantai 16. syyskuuta 2016

HOPEAKORUN VOITTAJA ON...




Blogissani oli arvottavana Like Designin ihastuttava hopeinen kaulakoru josta iso kiitos kuuluu Like Designin Lauralle. Kaulakorua koristaa herkkä swarovskinkristallia oleva musta sydän riipus. 
Jälleen käytin netin random.org arvontalaskuria ja nyt olisi rumpujen pärinät paikallaan. Tätärärärääää
Ihastuttavan korun voitti "Mari". Onnea Marille arvonnan voitosta. 
Marin valinta omaksi lempparikoruksi LD sivuilta oli seuraavanlainen:
"Mukana! Nuo oli kaikki tosi kauniita, musta, sininen, pinkki ja kirkas sydän... vaikea ois valita.. Mari"
Koska Marilla ei ollut sähköpostia niin toivottavasti saan sinut kiinni tätä kautta. Tarvitsen osoitetietosi jotta Laura saa laittaa sinulle postia lähipäivinä. Osoitetietosi voit laittaa minulle sähköpostiini suortuva@hotmail.com

Kiitokset kaikille arvontaan osallistuneille. Kiitokset Like Designin Lauralle.


Hopeaharakka kiittää yhteistyöstä. 

AMMATTITAITO EI AINA TAKAA HYVÄÄ...

...asiakaspalvelua.


Suomessa on totuttu aikalailla hyvään jos ei jopa loistavaan asiakaspalveluun. Itävallassa saimme huomata mitä on pas... huonoakin huonompi asiakaspalvelu. Siellä asuva ystäväni kertoikin minulle, että etenkin itävaltalaisnaiset ovat hyvinkin tympeitä ja sen saimme kokea viikon matkallamme. "Voinko olla jotenkin avuksi" lausetta ei viikon aikana kuultu kuin yhdessä liikkeessä. No mutta se siitä Itävallan palvelutasosta. 

Tänään menin suutariin teettämään neidin keppihevosen päitsiin lisäreikiä. Ensimmäisessä paikassa asiakaspalvelu oli ensiluokkaista siitäkin huolimatta, ettei heidän välineillä voinut reikiä tehdä niin paksuun kuosiin mitä päitsissä oli. Suutari neuvoi paikan minne minun kannattaisi päitsien kanssa mennä. Ajelin paikkaan jossa en ollut aikaisemmin käynyt, esitin hyvin iäkkään oloiselle suutarille asiani ja sain vastaukseksi epämääräisen murahduksen. 
Suutarilla meni reikien tekemiseen noin vajaa kymmenen minuuttia ja koko tuon ajan minulla oli "anteeksi että olen olemassa"-fiilis. Vanhus tupisi ja jupisi koko tuon ajan äyskien minulle ettei häneltä löydy samankokoisia rinkuloita mitä suitsissa jo oli. Kerroin, ettei se käyttäjää varmastikaan haittaisi, pääasia olisi se, että ne vihdoin saataisiin käyttöön olipa rinkulat minkä kokoisia tahansa. 
Reiät saatiin tehtyä, kiittelin suutaria monesti, maksoin ja lähdin kaikesta huolimatta hymyssä suin kotia. Vihdoin ja viimein Pipuna saa päitset käyttöönsä. 


Suutarista huokui varma osaaminen sekä ammattitaito, ainoa missä olisi ollut toivomisen varaa oli asiakaspalvelu. Aina osaaminen ei siis takaa kaikkea. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Neiti sai Nella-vuonohevos-kepparille päitset käyttöön. Onnellinen lapsi, onnellinen äiti. 

Oletko kokenut erittäin hyvää tai huonoa asiakaspalvelua?Kuulisin siitä mielelläni. 
-Nanni-

torstai 15. syyskuuta 2016

ARVONTAMUISTUTUS




Muistathan osallistua ihanaan koruarvontaan joka päättyy huomenna. Arvontaan pääset osallistumaan tämän linkin kautta.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

HOPEAHARAKAN KORUARVONTA


Koska työni rajoittaa korujen käyttöä, nautin kauniista koruistani vapaa-ajalla. Aamulla ensi töikseni hampaanpesun lisäksi aloitan korvakoruista, jos on vapaapäivä, lisään sormukset sekä rannekorun ja kellon. Arkena joudun tyytymään pelkkään kaulakoruun sekä korviksiin. Tyhjää parempi sekin. Tämäkin intohimo on periytynyt ihanalta äidiltäni. 


Viimeisen viikon ajan kaulaani on koristanut upea hopeakoru jonka sain blogin kautta Like Design -verkkokaupan Lauralta. 

Like Design on perustettu vuonna 2013. Like Designin perustaja Laura, suunnittelee ja valmistaa korut itse ja uusia malleja Like Designiin tulee jatkuvasti. Like Designille tärkeitä arvoja ovat laatu sekä asiakastyytyväisyys. Materiaaleina koruissa käytetään  925 hopeaa sekä erilaisia swarovski kristalleja. 





Laura ottaa mielellään vastaan myös asiakkaiden toiveita ja tekeekin koruja tilaajan mittojen mukaan. Esimerkiksi kaulakorun voi siis saada myös pitkällä ketjulla tai yhteen ketjuun voi halutessaan valita useamman riipuksen. 



Oma koruni on Hopea koru mustalla swarovski sydämellä, Ketjun pituus korussani on 45cm eli juuri oikean mittainen näkymään puseron kaula-aukosta. Koru on mielestäni todella kaunis, hento ja sopii ihanasti asuun kuin asuun. Helinä-rannekoru sopii kaulakoruuni täydellisesti vaikkei olekaan samaa sarjaa kaulakoruni kanssa. 

Like Designin koruja voi ihastella instassa @likedesignfinland sekä verkkokaupan sivuilla. 
Ja sitten siihen lupaamaani arvontaan. Kuten aina, arvonta on tarkoitettu kaikille, olitpa blogini vakituinen lukija taikka satunnainen vierailija. Arvottavana on tuo ihastuttava hopeinen kaulakoru mustalla sydämellä. 



Arvonnan säännöt ovat seuraavanlaiset:
Arvonta-aikaa on perjantaihin 16.9.2016 klo:18.00 saakka. Valitse Like designin sivuilta sinua eniten miellyttävä koru ja mainitse se kommenttisi yhteydessä. Muistathan jättää nimimerkkisi/nimesi sekä sähköpostiosoitteesi (SP ei ole pakollinen mikäli seuraat blogiani säännöllisesti). 

Tasapuolisesti onnea arvontaan.
-Nanni sekä Like Designin Laura-

lauantai 10. syyskuuta 2016

PIENIPALKKAISEN "DESIGNIÄ"

Kaikilla ei välttämättä ole vara eikä ehkä haluakaan sisustaa kotiaan ökykalliilla designilla. Mielestäni koti voi todellakin olla kaunis, kotoisa sekä viihtyisä olipa se sitten sisustettu Ikealla, Anttilalla tai itse tuunaamalla.
Itsehän siis todellakin olen niitä ihmisiä joka voisi sisustaa kotiaan myös sillä kalliilla designilla mutta meidän kohdalla este on se raha. 


Meidän kodissa koitetaan sisustaa soveltamalla sekä mielikuvitusta käyttämällä. 
Instagram on osoittautunut tässä asiassa ihan mielettömän mahtavaksi inspismaailmaksi. Kesällä bongasin bbeautyoflifee instan sivuilta mustan maljakon johon ihastuin sadasosa sekuntissa.  Epäröiden utelin maljakon alkuperää ja olin aivan varma, että maljakko on maksanut maltaita ja saisin ihastella uutta rakkauttani vain kuvina. Voi niitä riemun kiljahduksia kun kuulin maljakon löytyneen Hemtexin alekorista. Maljakko oli alkuperältään toisenvärinen ja se oli spraymaalattu mustaksi. 


Juoksujalkaa säntäsin lähimpään Hemtexiin jonne olimme ystäväni kanssa varanneet molemmille moiset ihanuudet. Bauhausin maaliosaston kautta kotia ja maljakkoa sprayaamaan. Pienten epäonnistumisten kautta maljakosta tuli kuin tulikin lähes täydellinen. 


Super suuret kiitokset kuuluu siis Beauty of Life-blogin kirjoittajalle, nyt minunkin kotiani kaunistaa maailman upein maljakko. 

Spraymaalauksen innoittamana kotini sai kesän aikana myös toisen ihanuuden. Vanhasta, ihan kammottavan näköisestä joulutarjottimesta muovautui entistä ehompi silmänilo. Spraymaalauksen lumoissa en älynnyt ottaa ennen kuvia kamerallani joten lähtökohta on nähtävillä vain instassa.



Tarjotin oli ennen tuunausta tummansininen jossa oli jouluisia kuvia, eli lähtökohta oli aikoja sitten elähtänyt. Lopputulokseen olen todella tyytyväinen. Koristeteipit on Ikeasta. 


Sisustusterveisin 
-Nanni-


torstai 8. syyskuuta 2016

PIENET EDELLÄ, ISOT PERÄSSÄ


Alkukesästä kerroin kuinka Pipunan pitkäaikainen haave vihdoin ja viimein toteutui kun löysin hänelle tallipaikan. Kuinka on kesän aikana käynyt miehen allergian kun neiti on kulkenut säännöllisesti kerran viikossa tallilla? Suunnitelmamme vaihtaa ratsastusvaatteet tallilla ennen ja jälkeen ratsastuksen on toiminut loistavasti. Kertaakaan ei ole siippa aivastanut eikä niistänyt hepostelun vuoksi. Mahtavaa. 
Kuinka vain toimimme kun tulee talvi ja pakkaset? Olemme nimittäin vaihtaneet vaatteet auton peräkontilla. Enpä jaksa murehtia asiaa nyt, katsotaan sitä sitten.

Shetlanninponi Aapeli
Hevostelu on vienyt niin meidän sydämen, ettei paluuta entiseen enää ole. Kerran viikossa ponistelu ei neidille riitä vaan kesän aikana leikkimökistä tuli keppihevosten talli ja sinne on muuttanut kesän aikana uusia keppareita tasaiseen tahtiin. Pihastamme on tullut keppareiden valtakunta, milloin siellä on menossa esteratsastuskisat ja milloin naapurin lapsetkin ovat keppareineen ratsastustunnilla. 
Neidin suuri rakkaus on yläkuvassa oleva Shettis Aapeli. Sangen ihana herra, jota ei voi vastustaa, ei edes tämmöinen täti-ihminen. 


Ahkeraan kuljin neidin mukana tallilla, opettelin hepan hoitoa ja olin kuunteluoppaana neidin ratsastustuntien aikana. Jossain vaiheessa se ei enää riittänyt. Halusin itsekin päästä ratsastamaan eikä aikaakaan kun tämä täti oli itsekin ratsastustunnilla. Samaiselta tallilta löytyi erittäin kiltti hevonen joka oli juurikin oikeanlainen ratsu tällaiselle "olen minä joskus nuorena ratsastanut"-ihmiselle. 


Piitu oli minulle kuin rakkautta ensisilmäyksellä. Koko viikon odotin perjantain ratsastustuntia ja olin aivan varma, että olisin kuin jäykkä pas... hevosen selkään noustessa. Ylläri pylläri en jännittänyt yhtään. Kesän aikana olin tullut heppojen kanssa  sen verran tutuksi, että selkään nousu oli todella helppoa. Ratsastukseopettajani on mielettömän taitava ja hän saa tällaisen tyhmemmänkin ratsastajan uskomaan itseensä. Minähän sain jopa Piitun liikkeelle ja tehtiinhän me yhtä paljon muutakin. En tiennytkään, että hevosellakin voi peruuttaa. No joo, ei se termi varmastikaan ole peruuttaminen, älkää heppaihmiset suuttuko. Mutta niin me vain Piitun kanssa onnistuimme myös siinä "peruuttamisessa". 



Sääliksi käy työkaverini. He ovat saaneet katsella kaikki ratsastusvideomme ja kuunnella uudestaan ja uudestaan tallihehkutukseni. Jospa tää alkuinnostus tästä jossain vaiheessa laantuisi. 

Tiedättekö mikä tässä on parasta? Meillä on Pipunan kanssa yhteinen harrastus. Tämä on minun ja neidin juttu, me saamme viettää laatuaikaa yhdessä, intoilla rauhassa ilman että kukaan väsyy meidän tallipuuhiin. Tämä on se meidän juttu jota odotetamme koko viikkon ja joskus pahempiin ikävän tuskiin ajamme tallille ja viemme poneille ja hevosille herkkuja, jaamme suukkoja ja rapsutuksia. 


Mitä tytär edellä, sitä äiti perässä. 

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

KAUNISSILMÄINEN ANNA

Sain keväällä YO-kuvauskeikan. Sähköpostiini oli tullut kyselyä, että blogissani oli ihania potretteja, ehtisinkö kuvaamaan tällekin keväälle ylioppilaan. Ehdinhän minä mutta silti aina haluan tehdä pienimuotoisen "haastattelun". Kerron kuvattavalle hyvin selkeästi, etten ole ammattikuvaaja vaan harrastelija ja sen mukaiset taidot sekä välineet. Kyselen kuvattavan toiveita kuvista, millaisia kuvia hän haluaa ja minkälaisessa miljöössä, näin selviää se, että riittääkö minun taidot toteuttamaan hänen toiveitaan.

Tämän kevään kuvattava oli kaunissilmäinen Anna. Ainoa toive hänellä oli ottaa kuvia ladon tai vastaavanlaisen vanhan rakennuksen luona. Tiesin heti loistavan paikan missä olisi ladon lisäksi myös merimaisemaa, eli todella upea miljöö kuvauksiin. 
Anna oli helppo kuvattava, hän otti ohjeet vastaan ja oli kuvissa todella luonnollinen. Liekö tästä kiittäminen selfie aikakautta. 
Ainoat haasteet kuvauspäivänä oli todella kova tuuli sekä täydeltä terältä porottava aurinko, vähemmälläkin auringolla pärjäisi. Tällaisia kuvia Annasta sain aikaiseksi. 












Aluksi muokkasin kuvia värikuvina, tallensin ne värikuvina ja tämän jälkeen muokkailin samoista kuvista vielä mustavalko- sekä seepiasävyisiä. Näin samasta kuvasta sai usean tyylisiä ja kuvattava itse saa päättää mikä miellyttää häntä eniten. 

Rakastan valokuvaamista ja miksipä siitä ei voisi itselleen miettiä ammattiakin. Tätä olen monesti miettinytkin, mutta nämä on näitä haaveita joiden eteen ei ehkä kuitenkaan koskaan tee mitään. Onnea tässä on se, että saan silti kuvata vaikkei minulta siihen koulutusta löydykään. 

Kiitokset suloiselle Annalle kevään kuvauskeikasta.